Kiire - minne?

Kiirettä! Kiirettä!

Niin, ettei ehdi itseäänkään kuulemaan.

Soittoja. Sähköposteja. Pyyntöjä sinne ja tänne. Nopeita reagointeja vaativia tilanteita.

Pysähdyn hetkeksi. Mistä oikein on kyse. Onko pakkko reakoida kaikkeen? Olenko objekti vain subjekti. Kenen asioilla oikein olen? Suostunko muiden määrittämään ajankäyttöäni? Annanko yksittäisten yhetydenottojen saattaa minut juoksuun, jossa koko ajan aikaa on vähemmän kuin pitäisi olla. Uskallanko jättää joitakin asioita vaan tekemättä ennen kuin en enää voi valita vaan olosuhteet, voimavarat tai terveys raamittaa aikani.

Vanha ystäväni sanoo, että Taivaan Isä ei tunne kiirettä, Hänellä on aina aikaa riittävästi.

14.3. julkiseksi tullut ehdokkuuteni sai aikaan hurjan yhteydenottojen rumpan. Eri puolilta Suomea olevat rakkaiksi tulleet Rauhan Majatalon palveluista iloinneet ystävät alkoivat kysellä hädissään, miten tällaista voi tapahtua, mikä saa lähtemään politiikkaan mukaan, miten voi jättää kutsumuksensa tehtävät ja ottaa vastaan jotain niin toisenlaista...

Paljon kysymyksiä. Hämmentyneitä ihmisiä. Vihaisiakin.

Samanaikaisesti sähköposti täyttyy aivan uusista haasteista, jos jonkinmoisista mainoskampanjaehdotuksista, tiedonannoista, paneelipyynnöistä ja vaalikiertueaikatauluista. Intressien valtava määrä yllättää. Miten nähdä metsä puilta? Miten saada kyky nähdä olennaiset asiat? Mihin juuri minun kuuluu antaa aikani, voimani ja tietotaitoni nyt?

Päätän lisätä aamuisten rukousten määrää. Ohjatkoon Taivaan Isä, kun on kerran hommaan kutsunut!

Levollisuus palaa. Luotan siihen, että olennaiset asiat tapahtuvat. Jostakin niihin löytyy aika ja voimat.

On vain yksi elämä. En halua käyttää sitä objektina olemiseen. Niin hyvin kuin se on vältettävissä tässä tilanteessa.