Lehtimajajuhlien (ks.www.icej.fi) aikaan 2007 olin Israelissa ja päätin taas kerran mennä käymään Jad Vashemin museossa. Jokainen käyntini tuossa museossa on saanut minut muistamaan sen, miten sivistys ei tuo viisautta vaan saattaa pitää sisällään uskomattoman syvää raadollisuutta ja oman lajin tuhoamista sellaisilla tavoilla, joihin eläinkunta ei koskaan syyllisty.
Mietin Raamatun sanoja siitä, kuinka Jumala lupasi siunata jokaista, joka Israelia siunaa ja kirota jokaista, joka Israelia kiroaa. Toisen maailman sodan menehtyneiden saksalaisten sotilaiden lukumäärä oli sama kuin keskitysleireillä ilmaan savustettujen juutalaisten. Kaikkivaltias Jumala on pikkutarkka ja Hänen laskutoimituksensa ovat aina paikkansa pitäviä!
Katselin tällä kertaa tarkkaavaisesti holokaustin alkuvaiheita, sen salaisia kokoontumisia ja niitä henkilöitä, joiden tiedetään olleen mukana heti alusta saakka tukemassa Hitlerin toimia juutalaisia, kristittyjä, romaaneita ja muita erityisryhmiä koskien. Etsin detaljeja siihen, ketkä uskalsivat heti alkaa sanoa, että 'keisarilla ei ole vaatteita'. Oliko löydettävissä niitä ihmisiä, jotka oman turvallisuutensa uhaten uskalsivat asettua heikossa asemassa olevien rinnalle?
Huomasin pohtivani, miten itse olisin toiminut, jos olisin elänyt tuolloin. Olisiko minusta ollut seisomaan julkisesti uhattuna olleiden ihmisten elämän oikeutuksen puolesta?
Lasten vainojen museossa kuuntelin hiljaa nimiä, ikiä ja paikkakuntia lapsista, joilla ei ollut ketään, kuka olisi suojellut elämää heidän kohdallaan. Nimien lipuessa tajuntaani ajatuksiini tulivat parin vuoden takaiset samansuuntaiset kommentit Iranin presidentin lausumina. Elämmekö holokaustin alkuvaiheiden toisintoa? Mitä hintaa itse olen valmis maksamaan tästä tietoisuudesta? Merkitseekö minulle enemmän oma turvallisuuteni ja hyvinvointini kauniissa kodissani laineiden liplatellessa olohuoneen ikkunan alapuolella vai se tosiasia, että historia saattaa olla toistumassa uudelleen? Siirränkö ajatuksen tietoisuudestani vai suostunko sen kohtaamiseen? JOs katson totuutta silmiin, onko minulla enää paluuta vastuusta vapaaseen elämäntapaan?
Kysymykset soljuivat ajatuksissani. Median tuomat otsikot ja viestit liki 60 vuoden tauon jälkeen toistuvina hokemina. Onko mahdollista, että historia ei opeta mitään? Olenko valmis tekemään omalta osaltani kaikkeni, että Euroopan häpeäpilkku, holokaust, ei toistu uudelleen. Olenko valmis puhumaan ääneen asioista, joista olisi helpompi vaieta, olla huomaamatta, elää omassa lintukodossa ja unohtaa se, mitä jossakin päin maailmaa näyttää olevan tapahtumassa.
Ketkä olivat ne, jotka olivat Suomen osalta valppaina silloin, kun meiltä haluttiin laivalastillista heikossa asemassa olevia? Kahdeksan juutalaista ehdittiin luovuttaa, ennen kuin uskallettiin nousta vastustamaan hanketta. Noiden kahdeksan muistolle Suomi on rakentanut Yad Hasmona -nimisen kibbutsin Jerusalemiin. Kahdeksan - ja sekin liikaa.
Kuuntelin lasten nimiä, ikiä ja paikkakuntia. Jokin minussa liikahti, läpäisi sydämeni. Päätin, että omalta osaltani tulen puhumaan asioista ääneen. Omalta osaltani pyrin tekemään kaikkeni, että tämä maailma, Eurooppa ja Suomi saa olla kaikille kansalaisille tasavertaisesti ihmisen oikeuksien paikka, elinympäristö, jossa on kaikilla lupa elää ja olla olemassa rotuun, taustaan tai uskontoon katsomatta.
Entäpä, jos päätökseni maksaa minulle oman turvallisuuteni, hyvinvointini tai muun etuuteni heikentymisen? Olenko silti valmis? Kyllä.
Eurovaaliehdokkaana tiedän, että nyt päätökseni punnitaan. Geneven rasismin vastainen kokous piti sisällään yllättävän paljon samoja piirteitä reilun kuusikymmentä vuotta sitten olleista kokoontumisista silloisten johtohenkilöiden toimesta. Suomi ei boikotoinut nyt kokousta. Iranin tuhopuheiden aikana poistuminen paikalta on sinänsä hieno ele, mutta etukäteistiedoista huolimatta mukana olo kertoo niistä arvovalinnoista, joiden osalta me suomalaiset joudumme pian tekemään omat, ehkä kauaskantoiset ratkaisumme. Uskallammeko seista puolustamassa jokaisen ihmisen oikeutta elämään?
Meri koostuu pisaroista. Jokaisella kannanotolla on merkitys. Aion seista Israelin rinnalla ja puolustaa jokaisen juutalaisen oikeutta elämään! Antisemitismille ei!
Muutamalla kynttilällä tehdyn avaruusvaikutelman painuessa koskettavalla tavalla muistoihini siunaan hiljaa Israelia: " Herra siunatkoon sinua Israel ja varjelkoon sinua. Herra valistakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan."
Astun lasten vainojen museosta lintujen laulun täyttämään puutarhaan auringon paisteen ja kukkaloiston keskelle. Tiedän sisimässäni: paluuta ei enää ole. Olen valinnut puoleni.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti